HURMA on lehti seksuaalioikeuksista

Ei ole samantekevää, millaisten kuvien keskellä elämme


Ei ole samantekevää, millaisten kuvien keskellä elämme

”Jos vaikka naisten lehtien kannessa olisi kuva meikkaamattomasta julkkiksesta ” haaveilee sarjakuvataiteilija Kukka-Maaria Kiuru muutama viikko sitten Helsingin Sanomien haastattelussa. Alopeciaa sairastava kalju nainen on joutunut katsomaan ympäröivää mediakuvastoa uusin silmin; kuvasto on yksipuolista ja kaukana kuvia katsovien moninaisuudesta. Hän mietti, millainen voisi olla askel suuntaan, jossa useampi kokisi kuvien puhuttelevan myös heitä.

Kuvalla on kasvava merkitys viestinnässä. Moni sosiaalisen median kanava toimii yksinomaan kuvien kautta. Videot ovat jo osin korvanneet perinteiset uutisraportit. Yhden päivän aikana näemme todennäköisesti satoja tai tuhansia kuvia. Kuvavirta on vuolas, mutta silti tarkkaan säädelty.

Tampereen yliopiston visuaalisen journalismin professori Janne Seppänen puhuu visuaalisista järjestyksistä. Seppäsen mukaan kuvamaailma mediassa on inhimillisen toiminnan suodattamaa ja kapeuttamaa. Mediakuvastossa toistuvat tietyt rakenteet ja mallit, joilla on vahva sidos kulttuuriin ja erilaisiin annettuihin merkityksiin.

Visuaaliset järjestykset ovat mitä suurinta vallan käyttöä. Se, mikä näytetään ja mitä toistetaan, vahvistuu mielessämme normiksi. Tärkeiksi ja merkityksellisiksi määritellyt asiat näytetään samalla, kun kuvapimentoon – rajausten ulkopuolelle- jää toisarvoiseksi tai häpeälliseksi koettu.

Sosiaalisessa mediassa tämä on osin ihmisen identiteetin rakentamista. Nuori somettaja jakaa sellaisia kuvia itsestään, joissa hän näkee olevansa parhaimmillaan. Hän rakentaa itsestään representaatiota, jolle saatu hyvä palaute vahvistaa rakentuvaa identiteettiä. Mutta valikoivuus ja suodattuneisuus laajemmin mediassa tai muussa arkisessa kuvastossa ei ole hyväksi; kuvakerronnasta poispudonnut voi kokea kipeää ulkopuolisuutta.

Selasin taannoin yläkoulun terveystiedon oppikirjasarjoja niiden seksuaalisuutta koskevien lukujen osalta. Keskityin katsomaan vain kuvia ja yritin tavoittaa samalla jonkun roolin; millaisena kuvasto näyttäytyisi vammaiselle nuorelle, entä homolle tai transnuorelle. Kokemus oli herättävä. Kuvitus tarjosi samaistumispintaa korkeintaan terveelle, valkoihoiselle heterolle. Homoseksuaalisuus oli kirjoissa yhtä kuin karnevalistinen gaypride, eikä esimerkiksi arkista kaurapuuronmakuista perhe-elämää. Transsukupuolisuus kuitattiin kuvalla dragqueenista.

Kokevatko marginaaliin jo muutoinkin sysätyt nuoret kirjat ja niiden teemat omakseen? Tunteeko kirjaa lukeva transnuori, että seksi, parisuhde ja vanhemmuus kuuluvat myös hänelle? Entä vammainen nuori – kirjoissahan ei näkynyt edes yhtä silmälasipäistä, saati pyörätuolissa istuvaa. Todennäköisesti kapeamman kuvan todellisuudesta saisi vain selaamalla kauppakeskuksen mainoskatalogia. Stereotyyppinen kuvasto alleviivaa nuoren kuristavaa hämmennystä, oli sen aiheuttaja sitten hörökorvat tai valtavirrasta eroava seksuaalisuus.

Onneksi on jo nähtävissä pieniä askelia oikeaan suuntaan. Kehopositiivisuusliike ympäri maailman vaatii mediakuvastoon lisää erimallisia kehoja, jotta se vastaisi paremmin todellisuutta ja tarjoaisi samaistumisen kohteita suuremmalle joukolle katsojia. Se on hyvä alku, muttei kuitenkaan vielä riitä. Rikastamalla kuvastoa myös sukupuoltaan eritavoin ilmentävien ihmisten, vammaisten ja etniseltä taustaltaan kantaväestä eroavien kuvilla, tehtäisiin tilaa moninaisuudelle myös muussa elämässä.

Normittavaa kuvastoa monipuolistamalla luotaisiin tärkeitä peilipintoja, joihin katsomalla useammalla meistä syntyisi kokemus joukkoon kuulumisesta. Syntyisi uusia, ei-erottelevia normeja.

 

Miila Halonen, nuorisolääkäri

Kolumni on julkaistu alunperin Suomen Lääkärilehdessä 42/2016, s. 2690.

Kuva: Thomas Picard / freeimages.com